Godot-instituuttiICAGodot Kortárs Művészeti Intézet
← Uutiset ja tarinat
Raportti

Petrányi Zsoltin puhe Koronczi Endrin näyttelyssäPetrányi Zsolt beszéde Koronczi Endre kiállításán

Koronczi Endre on tässä näyttelyssä, manifesto-tyylisessa, Maalasin palan. videossaan hän sanoo, että hänelle, taiteilijalle, tuuli on – tuulen luomisen keskimmäinen teema, tuotannollan ja elementti, kuten installaatioissa täällä tämänkin voi kokea. Mutta siltä osin mitä Endre tahansa sanoo, korottakaamme kysymyksen, minä me katsojat, tämä lopulta merkitsee mitä. Kokeillaan siis tarkastella taiteilijan runsaiden tietojen takaa, ja tarkkailemaan tätä tapaa ulospuolisesta silmäkulmasta.

Käytin sanaa "asia", koska näyttely ja Endren viime vuosien toimet, piirrokset ja asennukset saattavat saada meidät ajattelemaan, että tuuli on Endrelle enemmän kuin vain symbolinen, luonnollinen, biologinen ja näin universaali elementti, josta hänen mielestään on keskusteltava. Asia, koska emme ole tarpeeksi tietoisia sen olemuksesta, vaikutuksesta ja merkityksestä.

Tuuli on lunta, joka ajaa keskimääräisen ihmisen maapallon ilmastollisia olosuhteita, ilmanpaineen erojen tasapainottamisesta syntyvä ilmankulku, joka on arkipäiväinen ilmiö, jota kaupunkielämässä olevat ihmiset eivät huomaa eikä välitä satunnaisesti. Vain jos se puhaltaa kovaa. Myös ne, jotka ovat säännöllisiä patikoijia tai pyöräilijöitä, pitävät tuulta enemmän epämiellyttävänä, ei toivottuna tilanteena, joka voi tehdä vapaa-ajan aktiviteeteista ja ulkoistilasta epämukavaa.

Tietenkin, emme lompakko. Kunnan jakaja ilmiöön on myös miellyttävää näkökumo. Yksinkertaistaa muistojen herättämisen, kun tuulet läpistivät kuumuutta, kun henkeä ja kirillitten orkavelia duurien. Herkekäste jaktoja, tehviä atiltukasvi haasia edessä neikka hiljaa mielen, lieventiin tunnetaan, ja onni-jo (Note: translation incomplete because source incomplete)

Joka tapauksessa Endrén on oikeassa: tuuli vaikuttaa meihin, se voi olla metafora, eikä miksi ei voisi tehdä siitä taiteen keskeisen osan? Ajatus on, että sääolujen tuulet ja hengitys, suolarenkaan vaihtuessa kehosta ulos ja sisään, tehdään yhtenäiseksi, mikä on järkevää ja perusteltua. Kuinka monta ja kuinka monta tarinaa muistamme, voimme ottaa esiin lasten kirjan kuvituksia tai piirroksemme, joissa tuuli on hyväntahtoinen hyökkäävä ilmiö, jolla ihmisarvoinen kasvoinen pilvi heittää sankarit oikeaan paikkaan, auttaen näin niiden maailmankatsomattomia matkoja. Ja miksi ei voisi tehdä hengityksestä ja tuulesta yhtä ominaisuutta, universaalia, mystistä, johon sisäistä ja ulkoista ilman liikkeitä, ellei jopa universumin laajenemista sisällyttämällä?

Endren piirien alku, jossa tämä motiivi on läsnä taiteessaan vuosikymmenien puolesta, on ollut läsnä tästä hetkestä. Jos muistan oikein, tuolla ilmassa, se viilentäminen on ollut hänelle haaste, jota ei voida havaita yksittäisessä valokuvassa, mutta se määrittää valokuvat olennaisesti. Tämän jälkeen hän on luonut lukuisia teoksia tässä aiheessa, kelluvat leijuntenimet, monumentaalisen, aamuherasteen ja nousevat folie. Kuitenkin ehkä tämä näyttely on sellainen, että katsojan näköpunkissa taitoasi katavat monipuolinen ja taiteellinen, jota kauppa on kauempana.

Esitteet tarkastelevat kaikkiin aspekteihin. Näemme täällä todellista viipalointia tuottavaa teosta, mobiiliunelmien siluetta, jolla liikeettää tuulen, piirustuksia ja taideteoksia, jotka on syntynyt hukkien tarkkailun kautta, sekä näemme hänne laatitun katun hiukkasten, joiden kollektion muodostivat muiden katoavuudet tai Endren omat kuljetetut vapaat hiukkaset lasissa. Seuraavana näkökulmana ilmenee rakennusten ilmavirtojen tunnistaminen, jolla yhdistetään turvaasi historialliseen aspektiin. Magyar Tudományos Akadémia:n avustelevat ja linjannut mootiojärjestelmät etenemisen. Se on rakenteen sisäisen hengityksen todiste. Seuraava on kulkevan hengen äänen kesällä, jatkaen fyysisiä hengityksiä, joita on emäminesta, ja se kulkee huoneeseen tanssien.

Koronczi Endren näyttely on heroistinen yritys; nykyään harvoin kuulee taiteilijaa, joka luo esityksen, joka puhuu aisteista, taiteesta manifesto-vaikutteena, ja joka ei välitä siitä, että teokset tulevatko laitokseen tai kokoelmaan. Tämä on Endren toiminnan osa, jota kaikki arvostamme suuresti, koska se ei kohdistu myyvyysnäkökulmasta, vaan vain taiteellisista puitteista. Hänen asennuksensa eivät halua olla valmistettu ajattomista materiaaleista, vaan rakenteita, jotka ehkä seuraavalla näyttelyllä voivat elähtää uudelleen toisen järjestyksenä.

Päähän Endteen on vaatu kaasunen, kanssa lauseellinen nimellä ja nimipäivä juhannuksella, soveltuessa sanan muodolla. Mutta onko se todella vaatu? Johtavatko nämä lauseet jotenkin? Päästämmekö jotakin seistä, jos painotamme Endteen sydämen välistä yhteyttä ja tunnistamme, että ilma ei ole ainoastaan ulkoinen voima, vaan myös sisäinen virtaukset? Miten kehittyy, jos tunnistamme?

Näyttelyn pystytyksen aikana kysyin taiteilijalta, eikö tässä esitystavassa ole jotakin ironista, eikö äärimmäisen vakavasti otetussa analyysin kohteessa ole jotakin leikillistä. Jos aihe on yhtä aikaa vakava ja ironinen, jos 100 päivän ajan jatkuva omien huokausten kerääminen ei ole haudanvakavaa, kaikki näkemämme tuo mieleen myös laajemman historiallisen kontekstin, ja teoskokonaisuutta voi jäsentää myös taidehistoriallisten viittausten kautta. Kuusikymmentäluvun fluxustaiteilijat julistivat elämän ja taiteen ykseyttä: arkielämämme pieniä merkkejä ja toimia voi tulkita toisinkin, taiteena, ja kyse on vain asenteesta. Neoavantgarden rajoja koetteleva ajattelutapa sulautti yhteen runouden, arkikokemuksen ja kuvataiteen ja antoi siten seuraaville sukupolville eväitä koko elämän ajaksi. Hänelle viitekohtia ovat myös Tarkovszkij-elokuvissa tai Amerikai szépség -elokuvassa pyörteilevä tuuli sekä Nosztalgia-elokuvan kynttiläkohtaus. Koronczi tuntuu työssään jatkavan niiden välittämää sanomaa ja tulkitsevan sitä uudelleen kasvattamalla pienet eleet varsinaisiksi taideteoksiksi, sillä hän uskoo selvästi taiteen mielekkyyteen: siihen, että taide voi tuoda esiin jotakin, joka vaikuttaa ajatteluumme, aisteihimme ja suhteeseemme elämään. Tästä ei nimittäin ole pienintäkään epäilystä: Endren näyttelyllä on valtava vaikutus, se kohottaa mieltä, sillä se vakuuttaa meidät siitä, että teosten mukana voi nousta tunteiden vuoristorataan ja päätyä siihen oivallukseen, että kaikella maailmassa on merkityksensä, myös tuulella ja hengityksellä. Näin taiteesta tulee ajettava asia.

Lopuksi haluan kertoa tarinan:

Kuohut ja tuuli

Koira-otso istui torkkaoksen oksalla. Tuuli kuiskasi. Se tärähti.

- Hih, mutta on kylmä – sanoi tuuli, – sinulla on varmaan mahdollista puhaltaa myös lämpimämpää! - Kesällä puhaltin tarpeeksi paljon – vastasi tuuli. – Nyt on talvella, minun täytyy puhaltaa kylmää. - Älä aipyytä hastereiksi – sanoi se pieni tuulikan. Hänellä on vain ongelma, että aina aivertaat, tämän jälkeen vanheneet ennenkin päivän. Kestät kuin hiekkapolku, joka asuu huipun yläpuolella.

- Miten vilkas varautui? – kysyi tuuli ja huikkasi ääntään, jotta hän voisikin kuulla paremmin näkijän tarinan.

- niin menikin, kuten sanon. Se mopeattyi jatkuvasti, vilkas ja hidas, ja eräänä kauniina päivänä kipinä työntäsi siihen, että se meni suuttumaan; lintu lähti hajolehkutta, ja se ikääntyi. Nyt se huokaa mäen huipulla. Se ei voi lentää, sillä se on menettänyt myös siivänsä.

Kanu kertoi, hän näki. Hän katki myös kärsimystä. Hän huusi kolmen kerran, kuinka suuri pettymys oli: “Kár, kár, kár!”

- “Mitä hirveä – huusi tuuli. – Minun ei feällä Tarvitset, että en kiinnity mihinkään hoviohtoon, jos haluan lentää!” - “Ihminen voi muutenkin kihertää myrkkyyn. Etkö kuullut hamppua‑toubusta?” - “En kuunnellut. Kerro vain!” – sanoi tuuli. Nyt se oli hiljalleen jäänyt, sillä se kuunteli lintun tarinaa. - “Täällä asui lihakasarmani posieten alta. Satunnaisesti laittoi kaivonsa posien alle.”

Myöhemmin huomasi, että juuret tukkivat tien. Vaikka se sai hänet hermostumaan niin, että hän halusi vain asua siellä, missä kukka. Hän voittui siitä, kun vihaissaan kiisti päässään kaksin pätän juureen, mutta se valmiiksi oli jokseenkin näytellyt. IIT kertaat?

- Kuulin tarinan mezin puolesta. Kyllä, onni niin surullinen? - Tyhmästi arvaamattomasti tarina – tuuli kyyristyi. – Ei minua koseta edes pilkku. Koska en asu maan alta.

- Hei! – huusi sinne sekin – sinä myös puristat jokaisesta reikästä. Voitkin seinkään maan alla, mutta voitkin ylös jokaiselle gallolle. Haluan tietää, mitä iloa löydät tällaisesta lapsellisesta piilosta?

Sinä, joka on niin valtava, että voit tehdä valmiiksi jopa korkeimman kivirintalan, kuten jättiläinen! Silti viettät mielesi tässä matassa puissa. Pelkään, että olet jo iän kanssa vanhenut, eikä voimaasi enää kuljasta...

Node tähän on myös kuljettanut myrkän.

- Pahoittelen, että aloitin kanssasi puheenvuoron, pieni omurnan. Mutta mitäkin kuuntelin tässä tylsitä ja tavattomia tarinoitasi? Minun on täytynyt hypätä Karjakarttalta, pohjoinen tuuli odottaa minua. Annetaanmin hitaasti johdoosi!

S äänineen syöksyllä, se polosvo perään. Häviössään syntyi sellainen hiljaisuus, että jopa ilma vaipusi hiljaisuuteen.

Kissiä hänen pienä siséreKesi on juuri tähän odottanut. Hän järjestti pelaamattomat kynät uudelleen, sulkee päänsä siivilleen. Hän aikoo nukkua, koska samalla se pimeytyi hidas.

‑ Ilman tuulta paljastan vain tämän kylmän talven yön – ekähti iloisesti.

No niin, me myös olemme tuolla ilman kanssa. Mielenkiintoista, jos kohisee, mutta parempi on, että se ei. Näillä sanoilla auki saatan näyttelyn.

Petrányi Zsolt

Unkarinkielinen alkuperäisteksti ↗

Unkarinkielinen alkuperäisteksti ↗